Rakas Helsinkini. Täällä olemme taas, minä ja Milo. Oli jo melkein ikävä, katuvalojesi loistetta ja ratikoiden kolinaa. Vallilan tuoksua. Kyllä se tuoksuu! Koti on siellä, missä sydämesi on, mutta mitä jos se on kahdessa paikassa? Voiko kotini olla täällä kaupungin kelmeissä valoissa ja maaseudun pimeydessä? Tähän on uskominen...

Opintojen ohessa ollaan Milon kanssa treenattu. Parina iltana olen napannut iltalenkille mukaan treenirepun. Olemme harpponeet läpi kivisten katujen jonkinlaiselle jalkapallo tms kentälle. Siinä ei ole valoja, mutta vieressä kulkevan tien valot tuovat juuri riittävästi valoa, sen minkä tarvitsemme. Olen yrittänyt nyt keskittyä niihin asioihin, joissa on huomattavasti eniten tekemistä ja mitkä myös Riikan mielestä kaipasivat eniten huomiota. Luoksetulon pysäytys, tuo lempiliikkeeni... Jos tällä kertaa saisimme sen todella haltuun? Minulla on hirmuinen motivaatio onnistua nyt siinä. Tiedän, että panokset ovat kovat. Jos nyt se liike jälleen sössitään, voi olla että heitän törpöt ja kapulat nurkkaan vähän pidemmäksi aikaa. Toki kokeessa on aina enemmän liikkuvia osia ja omat hermoni eivät tunnetusti ole rautaiset, valitettavasti.

Parhaamme kuitenkin yritämme, sen enempää ei voi vaatia? Olen yrittänyt löytää itselleni jonkinlaista balanssia ja henkistä tasapainoa. Opintojen epätyydyttävyys on tuntunut tympeältä ja aika raskaaltakin. Eihän oppimisen kuulukaan olla helppoa, mutta haluaisin että siihen olisi intohimo ja opiskelu itsessään olisi tyydyttävää. Nyt ovat alkaneet oman alani opinnot, anatomiasta esimerkiksi. Se on vaikuttanut ihan mielenkiintoiselta, mutta silti en tiedä...Onko pakko tietää mitä haluaa, jos ei kohta haluakaan. Tahtoisin tietää niin paljon kaikesta, mutta en voi. Ja vaikka oppisinkin, tiedän, ettei sitä kaikkea voi mitenkään saavuttaa edes haluamalla.

Ehkä keskityn itselleni tärkeältä tuntuviin asioihin, vaikka sitten siihen maailman parannukseen. Vaikka ajatuksen tasolla.